Haastattelut arkistot - Suomalaisten Kemistien Seura

Kemistit vauhdittamassa innovatiivisten yritysten tuotekehitystä

mennessä seravo | kesä 15, 2022 | Haastattelut, Henkilöt, uutiset

Kemistikaksikko Teemu Myllymäki ja Kalle Lagerblom ovat laboratorioanalyysejä myyvän Measurlabsin perustajia. Vuoden 2022 keväällä yrityksellä on jo 16 hengen tiimi jossa kemistit, insinöörit, koodarit, markkinointi ja operatiivinen puoli tekevät tiivistä yhteistyötä kansainvälisen menestystarinan luomiseksi.

Kuva Measurelabs

Joka päivä oppii uutta

Measurlabs tarjoaa alansa laajimman valikoiman laboratorioanalyysejä eri alojen yrityksille. Menetelmiä löytyy tuhansia, esimerkiksi NMR-analytiikkaa, elektronimikroskopiaa ja ICP-MS-analyysejä. Samoin asiakkaina on laaja kirjo eri alojen yrityksiä.

“On todella hienoa työskennellä materiaalitestauksen kanssa näin laajasti. Joka päivä pääsee oppimaan uutta erilaisista materiaaleista ja mittauksista” Kalle kuvailee yrityksen monipuolista arkea.

Laaja tarjonta on mahdollista kattavan laboratorioverkoston avulla. Asiantuntijatiimi työskentelee niin laboratorioiden kuin asiakkaidenkin kanssa, ja työ on hyvinkin sosiaalista.

“Kaikki asiantuntijamme todella välittävät asiakkaistamme ja nauttivat heidän auttamisestaan. Asiantuntijuuden lisäksi myös viestintä niin asiakkaiden kuin kumppanilaboratorioidemmekin kanssa on tärkeässä roolissa.” Teemu luonnehtii arjen tekemistä.

Tiivistä yhteistyötä mittaushaasteiden ratkomiseksi

Lämminhenkinen ja nopea asiakaspalvelu on ollut alusta lähtien yksi Measurlabsin tärkeimpiä prioriteetteja. Se näkyy myös asiantuntijatiimin arjessa selvästi. Myös haastavampiin mittaustarpeisiin pyritään löytämään paras mahdollinen ratkaisu yhdessä asiakkaan kanssa.

“On hienoa voida auttaa esimerkiksi uudenlaisia materiaaleja kehittäviä yrityksiä oppimaan lisää tuotteistaan. Näkee konkreettisesti kuinka arvokasta työtä teemme ja pääsee käyttämään asiantuntemustaan todella laajasti.” Kalle kertoo asiantuntijatyön palkitsevuudesta.

“Vahva asiantuntijuus on meille ehdottoman tärkeää, ja asiakkailtakin tulee usein kiitosta siitä. Asiantuntijoiden välillä jaetaan paljon tietoa ja parhaita käytäntöjä erilaisten tilanteiden ja projektien hoitamiseen liittyen.” hän jatkaa.

Teemu korostaa rekrytoinnin tärkeyttä. “Olemme olleet tarkkoja rekrytoinnin suhteen, ja saaneet kasattua todella upean tiimin. Kaikki auttavat toisiaan ja puhaltavat yhteen hiileen jotta voimme ratkaista asiakkaidemme haasteet parhaalla mahdollisella tavalla.”

Jatkuvaa kehitystä teknologiaa hyödyntäen

Measurlabs kehittää myös omaa teknologiaa tehostaakseen analyysipalveluiden myyntiä. Kehitystyöhön osallistuu teknologiatiimin lisäksi koko asiantuntijatiimi, ja toimivia ratkaisuja työn sujuvoittamiseksi etsitään yhdessä.

“Kehitämme sekä itsepalveluun perustuvaa verkkokaupparatkaisua että sisäisiä työkaluja asiantuntijatyön tueksi. On ollut todella upeaa rakentaa yhdessä jotain uutta ja mullistaa alan toimintaa” Teemu hehkuttaa.

Jyrki Vähätalolla on kiinnostava mutta kemistille harvinainen työ meriliikenteen parissa

mennessä seravo | marras 23, 2020 | Haastattelut, Henkilöt, uutiset

Radiokemiassa tohtoriksi väitellyt Jyrki Vähätalo toimii erityisasiantuntijana Liikenne- ja viestintävirastossa Traficomissa. Hän edistää merellä liikkuvien irtolastien ja konttiliikenteen turvallisuutta kehittämällä kansallista ja kansainvälistä sääntelyä. Lääketieteestä kiinnostunut Vähätalo kehitti väitöstyössään boorineutronikaappausmenetelmää, jota käytettiin pään alueen syövän hoidossa.

Erityisasiantuntijana Traficomissa Jyrki Vähätalo on paneutunut myös konttiliikenteen turvallisuuteen. Kuva Anu Häkkinen.

Vähätalosta tuli kemisti sattumalta

Jyrki Vähätalon vastuualueeseen kuuluvat kemikaalisäiliöaluskuljetukset ja kiinteät irtolastit mutta välistä hän ottaa kantaa myös pakattujen vaarallisten aineiden kuljetuksiin. Kemistin koulutusta tarvitaan sääntelytyössä, koska merialueilla liikkuu runsaasti kemikaaleja. Ulkomaankaupastamme neljä viidesosaa kulkee meritse, ja vuonna 2017 tehdyn selvityksen mukaan vaarallisia aineita liikkui merta pitkin maahamme tai maastamme yhteensä 42,5 miljoonaa tonnia. Tästä yli kaksi kolmasosaa oli raakaöljyä tai sen fossiilisia öljytuotteita.

”Työni edellyttää kemian, fysiikan ja toksikologian peruskäsitteiden tuntemista. Päämääränä on tehdä kansainvälisistä säännöistä sellaisia, että merikuljetukset ovat kustannustehokkaita ja samalla turvallisia sekä ihmisille että ympäristölle”, Jyrki Vähätalo kertoo.

Vähätalosta tuli kemisti sattumalta, kun hän ei päässyt lukion jälkeen opiskelemaan ykkösvaihtoehtoonsa lääketieteelliseen mutta ovi kemian opintoihin avautui. Hän valitsi Helsingin yliopistossa pääaineekseen radiokemian, joka osoittautuikin varsin hyväksi valinnaksi lääketieteestä kiinnostuneelle opiskelijalle.

”Keväällä 1990 nuklidianalytiikan harjoitustöiden kahvitauolla assistentti tuli kertomaan, että minulle olisi tarjolla Otaniemessä kesätyöpaikka lääketieteen radioisotooppien parissa”.

Hän aloitti kesätyöt VTT Technology Meditech -ryhmässä, perehtyi radioisotooppien valmistukseen ja pääsi soveltamaan osaamistaan lääketiedettä hyödyntävässä hankkeessa.

”Aloitimme työt varhain kukonlaulun aikaan ja valmistimme Helsingin sairaaloiden tilaamia teknetiumvalmisliuoksia. Tutuksi tulivat myös kilpirauhasen liikatoiminnan ja syövän hoidossa käytetyn radiojodin ominaisuudet ja prosessointi”, Vähätalo muistelee.

Keväällä 1994 hän sai valmiiksi reniumradiolääkkeitä käsittelevän pro gradu -tutkielmansa ja valmistui filosofian kandidaatiksi. Samoihin aikoihin haettiin valmistumisvaiheessa olevaa fyysikkoa tai radiokemistiä määräaikaiseen puolipäivätyöhön tutkimusreaktorille Otaniemeen. Vähätalo sai työn jo tutuksi tulleesta Otaniemestä ja pääsi jälleen soveltamaan radiokemiaa lääketieteellisiin sovelluksiin. Nyt tehtävänä oli tutkimus, jolla valmisteltiin boori-neutronikaappausmenetelmän käyttöä aivokasvainpotilaiden kliiniseen hoitoon.

”Menetelmässä kaksi toisistaan riippumatonta komponenttia yhdistetään, ja niiden yhteisvaikutuksesta syntyy tehokas täsmäsäteily, joka voidaan kohdistaa tarkasti syöpäsoluihin. Toinen komponenteista on neutronisäteily ja toinen boori-isotooppia sisältävä syöpäsoluihin hakeutuva lääkeaine. Kun lääke on kertynyt potilaan syöpäkudokseen, kasvainalueeseen kohdistetaan ulkoinen neutronisuihku. Tuloksena on boori–neutronikaappaus, pienoisydinräjähdys, joka tuhoaa booriatomin sisältämät syöpäsolut”.

Potilastöissä käytettiin biologisesti aktiivista aminohappoa, L-BPA:ta eli 4-dihydroksiboryylifenyylialaniinia. Radioleimatun BPA:n avulla tutkittiin lääketieteellisillä kuvantamismenetelmillä, kertyykö L-BPA syöpäsoluihin. Ainetta tuotettiin yhteistyössä tšekkiläisen laboratorion kanssa.

”Sain apurahan radiofluorileimaustutkimukseen, ja kun tulokset olivat hyviä, säännölliset potilastutkimukset radioleimatulla L-BPA:lla voitiin aloittaa. Ensimmäiseen kliiniseen tutkimukseen valituille aivokasvainpotilaille annettiin ennen leikkausta L-BPA:ta. Sen jälkeen heistä otettiin verinäytteet ja leikkauksen aikana myös aivokasvainkudosnäytteet, joista määritimme booripitoisuudet”.
Vuonna 2004 Vähätalo väitteli radiokemian alalta tohtoriksi. Väitöstutkimuksen aiheena oli ”4-dihydroksiboryylifenyylialaniinin ja sen radioleimattujen vastineiden tutkimuksia boori-neutronikaappaushoidon kliinisten kokeiden toteuttamiseksi Suomessa”.

Jo ennen tohtorinväitöstään Vähätalo aloitti työn sosiaali- ja terveysministeriössä Kemikaalineuvottelukunnan pääsihteerin sijaisena valmistellen uusissa tehtävissään myös EU:n Kemikaaliviraston käynnistämistä Helsingissä. Vuonna 2004 hän siirtyi Merenkulkulaitokseen josta sai vakituisen työpaikan vaarallisten aineiden merikuljetusten parissa.
Boori-neutronikaappaushoitoa käytettiin menestyksellisesti pariin sataan potilaaseen, jotka kärsivät vaikeista aivojen tai pään ja kaulan alueen syövistä. Työtä jatkamaan perustettiin myös Boneca Oy, jonka toiminta hyvistä tuloksista huolimatta lopetettiin vuonna 2012. Sen jälkeen Otaniemen reaktori päätettiin sulkea ja sammutettiin vuonna 2015.

Kemikaalit matkaavat merellä tankeissa tai konteissa

Kemikaaleja liikutellaan merillä kemikaalisäiliöaluksissa eli -tankkereissa, joissa irtolasti lastataan satamassa aluksen jopa 3000 kuutiometrin tankkeihin. Lasti puretaan suuriin maanpäällisiin säiliöihin kohdesataman välittömässä läheisyydessä, joskus hyvinkin kaukana toisella puolella maapalloa. Irtolasteja ovat fossiiliset mineraaliöljyt, kemikaalit, kaasut, kiinteät aineet ja vilja.

Pakattuja lasteja ovat kontit ja rekat. Euroopassa tavaraliikennettä hoidetaan rekoilla ja meriteitse edelleen ro-ro -aluksilla. Pakatut aineet saapuvat satamaan maantietä ja rautatietä pitkin ja ne sitten tavallisesti jatkavat matkaa rekan kyydissä ro-ro -laivaan (roll-on roll-off). Esimerkiksi nestemäisen kemikaalin kuljetukseen tarkoitetun säiliökontin tilavuus on muutamien kymmenien kuutiometrien luokkaa.

Koska valtameriliikenteen suuret konttilaivat eivät pääse etenemään Suomen satamiin matalien ja kapeiden Tanskan salmien kautta, lastit tuodaan ja viedään tänne pienemmillä syöttöliikenteen feeder-konttilaivoilla. Suomesta feederit palaavat lasteineen Keski-Euroopan suuriin satamiin kuten Rotterdamiin, jossa kontit ahdetaan valtavansuuriin konttilaivoihin matkaamaan kauaksi aina Kiinaan asti. Valtamerilaivat ovat tyypiltään lift on -lift off- eli lo-lo- laivoja.

”Isojen valtameriluokan konttilaivojen kannelle mahtuisi jopa neljä täyskokoista jalkapallokenttää”, Vähätalo valistaa.

Vähätalon mielestä kontit ovat merkittävä logistinen keksintö, mutta turvallisessa konttikuljetuksessa niiden pitää olla kunnossa, hyvin kiinnitettynä sekä toisiinsa että alukseen, ja myös kontin sisällön kuuluu olla kiinnitettynä tukevasti merimatkaa varten. Painavat kontit sijoitetaan aluksessa aina pohjalle ja kevyet päälle.

Kymmenisen vuotta sitten konttiturvallisuus nousi otsikoihin ja herätti Kansainvälisen merenkulkujärjestön IMO:n kehittämään uutta tarkennettua sääntöä jo olemassa olevaan. Syynä olivat merionnettomuudet, jotka aiheutuivat konttirivien kaatumisista aluksissa.

”Konttien massaa ei siihen aikaan määritetty aina tarkasti ja niinpä sattui onnettomuuksia, kun tapana oli vain arvioida niiden massat summittaisesti, usein liian suuriksi. Melkein tyhjän, kolme tonnia painavan kontin massaksi saatettiin ilmoittaa kaksikymmentäkaksi tonnia”, Vähätalo muistelee.

IMO:ssa laadittiin tarkennettu uusi kansainvälinen sääntö, jonka mukaan konttien massa tulee määrittää tarkasti ennen lastaamista alukseen. Tästä tuli uusi termi merenkulun konteille: kontin vahvistettu bruttomassa, VGM-massa (englanniksi verified gross mass). Suomi oli aktiivisesti mukana uudistamassa sääntöä.

”Merenkulun urallani se oli episodi, joka on herättänyt eniten yleistä mielenkiintoa. Pidin kymmeniä esitelmiä konttiturvallisuudesta ja järjestimme aiheesta isompia ja pienempiä tapahtumia. Uudet tarkennetut konttipunnitusmääräykset tuntuivat huolestuttavan varsinkin metsä- ja puuteollisuutta. Siihen aikaan näin yöllä uniakin ja painajaisia konteista”, Vähätalo naurahtaa.

Kontit herättivät myös lehdistön huomion. Vähätalolle ovat jääneet mieleen juttuotsikoinnit tyyliin ”Konttikaaos uhkaa” tai ”Konttiliikenteen kustannukset nousevat rajusti uusien IMO-sääntöjen takia”. Konttiliikenne ei kuitenkaan siihen loppunut eivätkä hinnat nousseet. Turvallisuus sen sijaan parani ja onnettomuudet vähenivät.

Kenttäkeikat tuovat vaihtelua työhön

Vähätalo tekee työtään pääasiassa toimistossa ”rakkaiden paperiensa parissa” mutta välistä hän lähtee myös ulos kentälle. Viimeisimmällä kenttäkeikalla hän oli mukana aluksessa tarkkailijana vaarallisen aineen onnettomuusharjoituksessa.

”Lähdimme aamulla Vuosaaren satamasta kohti Muugaa. Paluumatkalla aluksen kannella ”syttyi” suunnitellusti rekan perävaunu palamaan. Rajavartiolaitos eli ”Raja” haki helikopterillaan pahimmin loukkaantuneet maihin saamaan hoitoa, minkä jälkeen turva-alus sammutti palon vesisuihkulla laivan vierestä ja lopuksi Rajan erikois-MIRG- joukot huolehtivat jälkitoimista”.

Viime kesänä Vähätalon työnä oli auditoida yhdessä merenkulun tarkastajakollegansa kanssa kipsin eli kalsiumsulfaattihydraatin kosteuspitoisuuden hallinta IMO:n sääntöjen mukaisesti Siilinjärvellä, jossa kipsi on lannoitetuotannon sivutuote. Vuosikymmenten kuluessa Siilinjärvelle on kertynyt kipsiä kokonainen vuori, joka näkyy jopa kilometrien päähän. Kesällä käynnistyneessä KIPSI-hankkeessa tätä ainetta levitetään Saaristomeren valuma-alueen pelloille osana Itämeren suojelutoimia. Merenkulussa kipsi kuuluu nesteytyviin irtolasteihin.

Jyrki Vähätalo Siilinjärven kipsivuorella kesä 2020

Viime kesänä Jyrki Vähätalo tutustui Siilinjärven kipsikasoihin tummien ja levottomien ukkospilvien alla. Kuva Ilkka Salminen.

Radiokemian osaamista tarvitaan meriliikenteen kehittämisessä

Vähätalo on voinut hyödyntää työssään myös peruskoulutustaan radiokemistinä, koska merillä liikutellaan myös radioaktiivisia aineita. Radioaktiivisista aineista ja säteilystä on merenkulkijoiden keskuudessa liikkeellä vääriä käsityksiä ja suoranaista tietämättömyyttä, jota hän on omilla toimillaan pyrkinyt poistamaan kansantajuistamalla säteilyn ilmiöitä.

Vähätalon mielestä parasta työssä ovat kansainväliset kokoontumiset ja tapaamiset. Hän osallistuu IMO:n, Kansainvälisen merenkulkujärjestön kokouksiin, jotka pidetään Lontoossa yleensä työviikon kestävinä. Koronapandemian vuoksi kokouksia on tosin peruttu, siirretty tai järjestetty kirjeenvaihtona ja etäkokouksina. YK:n alaisena organisaationa IMO noudattaa YK:n muidenkin järjestöjen työtapoja, joten valmistelutyöt tehdään komiteoissa tarkkaan määrättyjen aikataulujen mukaisesti jäsenvaltioiden kirjallisten ehdotusten mukaisesti. Tällä hetkellä IMO:ssa on 174 jäsenvaltiota.

”Ehdotusten valmistelu vaatii kärsivällisyyttä ja pitkää pinnaa. Kollegojen mielipiteitä pitää jaksaa kuunnella ja tehdä myös kompromisseja. Laadimme Suomessa teollisuuden kanssa ehdotukset uusien kemikaalien kuljettamiseen, ja tähän mennessä olen esitellyt viisitoista hyväksyttyä uutta nestemäistä kemikaalia säiliökuljetuksiin, mukana kasviöljyjä ja N-metyylianiliini. Yksi tärkeimpiä saavutuksiani on ollut osallistuminen uusiutuvien biopolttoaineiden merikuljetusten järjestämiseen niin, että niitä voidaan kuljettaa öljytankkereilla kemikaalitankkerien sijaan”.

Tällä hetkellä IMO:ssa työstetään päivitystä pakattujen vaarallisten aineiden satamien tarkastusohjeeseen ja pohditaan, miten etiopiansinapin öljyä tulisi kuljettaa.

Joskus merikuljetuksiin liittyy epäily rikollisesta toiminnasta ja Tulli pyytää Traficomista asiantuntijalausuntoa.

”Kerran pyydettiin lausunto erään bentsyylijohdannaisen epäillystä kuljetusrikkomuksesta. Lopulta ilmeni, että kyse oli laajamittaisesta erään huumeen lähtöaineen laittomasta maahantuonnista. Kyseinen kuljetusrikos oli pieni mutta olennainen osa rikollista toimintaa”.

Vähätalo on joutunut myös todistamaan käräjäoikeudessa syyttäjän todistajan roolissa.

”Ne ovat haastavia tilanteita, ja kun pitkän odotuksen jälkeen pääsee vihdoin tuomarin eteen, saatetaan yllättäen esitellä aivan uutta todistusaineistoa johon pitäisi reagoida nopeasti. Puolustuksen asianajaja käyttää monesti kärkästä kieltä, ja kerrankin eräs heistä puhutteli minua kemian professoriksi!”.

Jutun toimitus Sisko Loikkanen

Suomestako uuden akkuteknologian edelläkävijä?

mennessä seravo | syys 16, 2020 | Haastattelut, Henkilöt, uutiset

Professori Ulla Lassin tutkimusryhmässä Oulun yliopiston Kokkolan yliopistokeskuksessa kehitetään sekä akkukemikaaleja litiumioniakkuihin että katalyyttejä. Ryhmässä etsitään myös valmistusmenetelmiä, jotka voidaan skaalata teolliseen mittakaavaan. Tulevaisuuden lupaava vaihtoehto on painettava akkuteknologia, jossa nykykennojen nestemäinen elektrolyytti korvataan kiinteällä, jauhemaisella aineella, mikä mahdollistaisi akkukennojen painamisen rullalta rullalle -menetelmällä.

Tutkijana Ulla Lassia motivoi yhteistyö teollisuuden kanssa. Kuva: Mikko Törmänen.

Kokkolassa suunnataan kohti tulevaisuuden akkuja

Kokkola on erinomainen paikka tutkia akkukemikaaleja, koska Keski-Pohjanmaan litiumvarannot on arvioitu Euroopan suurimmiksi. Litiumia esiintyy Pohjanmaalla spodumeenimineraalina, ja Geologian tutkimuskeskus on arvioinut litiumvarantojen riittävän 10-15 vuodeksi. Suomalainen Keliber-yritys suunnittelee Kokkolaan litiumkemiantehdasta ja aikoo hyödyntää paikallista litiumia. Professori Ulla Lassilla on paljon tutkimusyhteistyötä paikallisen teollisuuden kanssa.

”Parasta työssäni on juuri teollisuusyhteistyö, joka motivoi ja luo sopivasti painetta onnistumiseen, jotta saamme tutkimuksen hedelmät hyötykäyttöön ja sovelluksiin”, Lassi toteaa innostuneesti.

”Kokkolan ja Suomen mahdollisuudet ovat akkuarvoketjun alkupäässä, raaka-aineissa ja niiden jalostuksessa. Erityisesti litiumin suhteen olen toiveikas, koska litium on varsin tärkeä aine tulevaisuuden akuissa. Menestymisen edellytys on, että olemme entistä enemmän mukana kansainvälisessä teollisessa yhteistyössä ja verkostoissa”, hän jatkaa.

Litiumioniakku on Nobelilla palkittua teknologiaa

Energian varastointiin kehitetyn litiumioniakun kehittäminen nykymuotoiseksi vei vuosikymmeniä ja alkoi jo 1970-luvulla. Kolme keskeistä kehittäjää, John B. Goodenough, Stanley Whittingham ja Akira Yoshino, palkittiin vuoden 2019 kemian Nobel-palkinnolla. Lähes jokainen meistä kantaa mukanaan litiumioniakkua matkapuhelimessa ja tietokoneessa.

Akku sisältää kaksi elektrodia, anodin ja katodin, separaattorin, virrankeräimet sekä elektrolyyttiliuoksen. Akun toiminta perustuu sähkövirtaa synnyttävien elektronien liikkeeseen ja akkukennoissa tapahtuviin sähkökemiallisiin hapetus-pelkistysreaktioihin. Hapettumisessa anodilla vapautuu elektroneja, jotka katodimateriaali ottaa vastaan pelkistymisessä.

Akkujen anodimateriaalina on yleisimmin grafiitti. Ulla Lassin tutkimuksen kohteena ovat katodimateriaalit, jotka ovat litioituja siirtymämetallioksideja, koboltti-, mangaani- ja nikkelioksideja.

Lassin ryhmässä metallioksideja tutkitaan myös muihin sovelluksiin kuten katalyytteihin. Oksideja valmistetaan kerasaostamalla koboltista, mangaanista ja nikkelistä hydroksidia, joka kalsinoidaan oksidiksi.

”Valmistus on aika helppoa peruskemiaa, joka osataan, mutta tutkimuksemme haasteena on muokata metallihydroksidit tai karbonaatit ja edelleen oksidit sellaiseen muotoon, että niiden fysikaaliset ominaisuudet kuten morfologia, partikkelikoko ja tiheys ovat optimaaliset kulloiseenkin sovellukseen”.

Tutkijan haasteena on räätälöidä metallioksidi käyttökohteen mukaan. Akkuun menevä metallioksidi on rakenteeltaan erilaista kuin oksidi katalyytissä.

”Akkujen katodimateriaalilta vaaditaan korkeaa energiatiheyttä ja hyvää stabiilisuutta. Nikkelioksidipartikkeliin pitää saada energiatiheyden kasvattamiseksi mahdollisimman paljon massaa. Lisäksi materiaalia doupataan tai se pinnoitetaan stabiilisuuden ja syklattavuuden parantamiseksi”.

Aktiivista elektrodimateriaalia FESEM-mikroskooppikuvassa. Materiaalin partikkelikoko on 8 mikrometriä. Kuva: Ulla Lassi.

Testausta pussikennoilla

Kokkolan yliopistokeskuksen ja Oulun yliopiston laboratorioissa oksidien ominaisuudet tutkitaan ja sopivuus käyttökohteeseen testataan monin eri tavoin.

”Teemme akkukemikaaleista pieniä pussikennoja, akkukennoja, ja testaamme niitä hallitusti akkuja lataamalla ja purkamalla, mikä mallintaa akun toimintaa ja antaa tietoa käytettävyydestä ja materiaalien kestävyydestä”.

Pieni pussikenno, litiumioniakku, jonka sisällä ovat tarvittavat komponentit, anodi, katodi, separaattori, virrankeräimet ja elektrolyytti. Kuva: Ulla Lassi.

Tutkimuskohteena myös akkukemikaalien valmistaminen teollisessa mittakaavassa

Lassin ryhmässä etsitään myös hyviä, toistettavia teollisia valmistusmenetelmiä, jotka voidaan skaalata suurempaan teolliseen mittakaavaan jatkuvatoimisessa saostusreaktorissa. Muitakin valmistustapoja akkukemikaaleille löytyy, mutta kerasaostus on ainoa teollisen mittakaavan menetelmä.

Lassin ryhmässä valmistettuja litiumakkukemikaaleja on sellaisenaan jo käytetty kaupallisissa litiumioniakuissa mutta etsinnässä ovat myös aivan uudenlaiset, korvaavat materiaalit.

”Tutkimme uudenlaisia kobolttivapaita akkumateriaaleja, jotka voisivat tulla teolliseen tuotantoon lyhyellä aikavälillä. On kuitenkin muistettava, että koboltilla on keskeinen rooli akkukemiassa, ja kobolttivapaat kemiat vaativat myös uudenlaista lämpökäsittelyä ja kemiallista käsittelyä, jotta akkumateriaalin halutut ominaisuudet voidaan säilyttää”.

Täysin uusien akkuteknologioiden kuten natriumioniakkujen tutkimukseen Lassi ei ole ryhtynyt.

”Etsimme ratkaisuja, jotka tukevat tällä hetkellä vahvaa metallinjalostustoimintaa ja litiumkaivostoimintaa Suomessa, ja siksi pitäydymme litiumioniakkujen materiaaleissa. Lisäksi kiertotalouden kautta myös sivutuotteiden hyödyntäminen akkukemikaalien valmistuksessa avaa paljon uutta tutkittavaa ja uusia mahdollisuuksia”, hän perustelee.

Painotekniikka saattaa mullistaa akkukennojen valmistuksen

Ulla Lassi on vastuullisena johtajana mukana myös kahdessa hankkeessa, joissa litiumioniakkujen valmistukseen pyritään soveltamaan Oulun yliopiston painettavan elektroniikan osaamista yhteistyössä muun muassa VTT:n kanssa.

”Tavoitteena on uudentyyppisten akkukennojen valmistaminen siten, että kenno voidaan painaa rullalta rullalle -menetelmällä. Tästä saattaisi tulla uusi kennonvalmistustapa, joka mahdollistaisi ekologisempien ja turvallisempien akkujen valmistuksen”.

Painettava kennoteknologia tekisi tarpeettomaksi nykykennoissa käytetyn haitallisen elektrolyyttiliuoksen, jonka suola voi vapauttaa myrkyllistä vetyfluoridia akkuja kierrätettäessä.

”Pyrkimys on korvata nestemäinen elektrolyytti kiinteällä, jauhemaisella aineella, joka painetaan katodin pinnalle. Toistaiseksi kiinteän elektrolyytin ioninjohtokyky on ollut liian alhainen eikä riitä akkukäyttöön, mutta olemme jo saaneet kansainväliseltä partneriltamme erittäin lupaavan elektrolyyttimateriaalin kokeiltavaksi”.

Painettava akkuteknologia vaikuttaa lupaavalta, ja Lassin tulevaisuusvisioissa teknologiasta saattaisi tulla maahamme aivan uusi teollisuudenala.

”Suomesta voi tulla ehkäpä uuden, painamalla tehtävän akunvalmistusteknologian edelläkävijä”, hän kaavailee.

Metallioksideista kehitetään katalyyttejä vedenpuhdistukseen ja biomassan hyötykäyttöön

Lassin ryhmässä metallioksideja sisältäviä katalyyttejä suunnitellaan sekä vedenkäsittelyyn että biomassan katalyyttiseen hyödyntämiseen.

”Suomessa ei ole vielä teollisia sovelluksia, joissa katalyyttistä märkähapetusta sovelletaan, mutta tulevaisuudessa sille on käyttöä muun muassa mikromuovien ja lääkeainejäämien poistamiseksi vesistä. Tutkimme katalyyttistä vedenkäsittelyä yhteistyössä yrityksien kanssa”.

Ulla Lassi johtaa Oulun yliopistossa Kestävän kemian tutkimusyksikköä ja rakentaa tutkimuksellaan vihreämpää tulevaisuutta, jossa teollisissa prosesseissa, energiantuotannossa ja veden puhdistuksessa käytetään ympäristöystävällisiä ratkaisuja.

”Kemikaalien ja jätteiden haitallisia vaikutuksia ympäristöön ja terveyteen pyritään vähentämään, ja kestävän kemian visiossa kiertotalous on keskeistä”, Lassi määrittelee.

Jutun toimitus Sisko Loikkanen

Anu Hopia käynnisti molekyyligastronomisen tutkimuksen Suomessa

mennessä seravo | kesä 30, 2020 | Haastattelut, Henkilöt, uutiset

Molekyyligastronomiassa tutkitaan monipuolisesti ruokailukokemusta. Alalla työskentelee kemistien ja fyysikoiden lisäksi useiden eri alojen ammattilaisia kuten psykologeja, arkkitehtejä ja matemaatikoita. Tutkimukset ovat paljastaneet, että käytämme syödessämme haju- ja makuaistin lisäksi myös näkö-, kuulo- ja tuntoaistia. Moniaistisuus kiinnostaa professori Anu Hopiaa, joka toi molekyyligastronomian tutkimuksen Suomeen.

Tutkimus on johdattanut Anu Hopian yhteistyöhön eri alojen ammattilaisten kuten kokkien, muusikoiden, arkkitehtien ja etnologien kanssa. Kuva: Sisko Loikkanen

Mullistava lukukokemus

Vuonna 1989 Turun yliopiston elintarvikekehityksen professori Anu Hopia hankki itselleen Harold McGeen kirjan ”On Food and Cooking – The Science and Lore of Kitchen”.

Lukukokemus sysäsi Hopian aivan uudelle tielle, molekyyligastronomian tutkijaksi ja pioneeriksi Suomessa.
”Kirja antoi opiskelualalleni elintarvikekemialle aivan uuden sisällön ja suunnan. Teoksessa kulttuuri sidottiin luonnontieteelliseen näkökulmaan, ja lähdin alalle ihastuneen uteliaana”, Hopia muistelee.

Amerikkalaisen McGeen teosta on luonnehdittu ruoanlaiton ja keittiökemian klassikoksi, johon johtavat keittiömestarit kautta maailman tukeutuvat. McGee itse ei ole kuitenkaan maineikas keittiömestari vaan kirjallisuustieteilijä, joka ensin opiskeli tähtitiedettä kuuluisassa Caltechissa mutta siirtyi kirjallisuustieteeseen ja väitteli tohtoriksi John Keatsin runoista Yalen yliopistossa. Hän on sittemmin julkaissut useita teoksia ruoanlaitosta ja luennoinut säännöllisesti Harvardin yliopistossa. McGee pitää myös kursseja Ranskalaisessa kulinaarisessa instituutissa New Yorkissa.

Molekyyligastronomia ymmärretään usein ruoanvalmistuksen kemian ja fysiikan tutkimiseksi mutta tutkimuskohde on paljon laajempi.

”Kyse on kemian ja fysiikan lisäksi ruoasta nauttimisen tieteellisestä tutkimuksesta. Ruokailukokemus nostettiin tasavertaiseksi tutkimuskohteeksi muiden elintarviketieteiden rinnalle, kun molekyyligastronomiasta tuli uusi tutkimussuunta 1980-luvun lopulla”.

Alan termistö on vaihtelevaa. Kun Suomessa puhutaan molekyyligastronomiasta, englanninkielisissä yhteyksissä kyse on gastronomian tieteestä, science of gastronomy tai gastrofysiikasta. Myös Tanskassa tutkijat käyttävät termiä gastrofysiikka.

Hopia korostaa että molekyyligastronomia on nimenomaan tieteellistä tutkimusta eikä tällä termillä tarkoiteta ollenkaan maineikkaiden ravintoloiden molekyylikokkausta.
”Molekyyligastronomia on monesti koettu ruoanlaiton yhdeksi genreksi, jota se ei kuitenkaan ole, eli kyse ei ole molekyylikokkauksesta”, Hopia painottaa.

”Keittiömestarit alkoivat kyllä soveltaa tutkijoiden kehittämiä teknologioita ja ideoita ja ottivat ne käyttöön keittiössä mutta haluavat irtisanoutua termistä molekyyligastronomia”.

Tutkijoiden innovoimista, ravintoloiden omaksumista tekniikoista Hopia mainitsee matalalämpökypsennyksen.

”Se tarkoittaa hidasta kuumennusta termostoidussa hauteessa asteen tarkkuudella säädellyssä lämpötilassa, esimerkiksi 54, 58 tai 62 Celsius-asteen lämpötilassa. Menetelmä on yleisesti käytössä ravintoloissa, ja monilla ruokaharrastajillakin on laitteisto nykyisin kotonaan”.

Koska molekyyligastronomian tutkimuskohde on laaja, on selvää että tutkimusalalla häärii monien eri alojen ammattilaisia, kemistejä, fyysikkoja, matemaatikkoja ja psykologeja.

”Oikeastaan vasta tutkimuskysymys määrittää, millä tutkimusvälineillä tai minkä teoreettisen viitekehyksen läpi tutkimusta tehdään. Olen itsekin yhteistyössä paitsi keittiömestareiden myös muusikoiden, matemaatikoiden, arkkitehtien ja etnologien kanssa”, Hopia kertoo.

Jotta uusia annoksia pystytään kehittämään ja muokkaamaan raaka-aineita entistä monipuolisemmin, tarvitaan tietoa kemiallisista ja fysikaalisista muutoksista ruoanvalmistuksen aikana.
”On kuitenkin hyvä tiedostaa, että kemiallisesti ja fysikaalisesti täydellinen annos ei välttämättä ole ruokailijan mielestä se mieluisin kokemus”, Hopia huomauttaa.

Ympäristö ja seura vaikuttavat ruokailukokemukseen

Tunnelmallisessa iltaravintolassa takkatulen ääressä ruokailukokemus on erilainen kuin meluisassa lounaspaikassa. Ympäristön estetiikka ja visuaalisuus, ruoan värikirjo ja astioiden materiaali vaikuttavat. Ei ole lainkaan yhdentekevää, syömmekö posliinilautaselta vai pahvinpalaselta. Sekin merkitsee, nautimmeko ruokaa yksin vai hyvässä seurassa.

”Olenkin usein sanonut, että huono ruoka hyvässä seurassa voi olla mieluisampi kokemus kuin hyvä ruoka huonossa seurassa”.

Myös omat tunnetilat ratkaisevat.
”Sekin vaikuttaa, tunnetko syyllisyyttä syödessäsi kakkupalan”, Hopia pohtii.

Oma persoona, yksilölliset erot, jopa sosiaalipsykologiset ulottuvuudet, aiemmin koetut tilanteet ja omat odotukset vaikuttavat ruokailutilanteessa.
”Silläkin on merkitystä, oletko persoonana yllätyksiä etsivä vai kaihdatko uutta ja odottamatonta”.

Syödessämme eri aistit toimivat yhteistyössä

Anu Hopiaa kiinnostaa tutkimuskohteena moniaistisuus, kuinka eri aistimme toimivat ruokailutilanteessa yhdessä ja yhteistyössä.
Perinteisestihän ruokailuun liitetään lähinnä haju- ja makuaistimus, mutta tutkimuksissa on havaittu, että muutkin aistit ovat tärkeitä emmekä sulje niitä pois syödessämme. Moniaistiseen maistamiskokemukseen vaikuttavat merkittävästi näkö- ja hajuaistimus mutta myös kuulo- ja tuntoaistimus.

Brittiläinen kokeellisen psykologian professori Charles Spence Oxfordin yliopistosta on tutkinut moniaistisuutta ja musiikin vaikutusta. Tutkimukset vahvistavat, ettei ole yhdentekevää, mitä taustalla kuulemme kun syömme. Musiikki vaikuttaa siihen, kuinka aistimme ruoan ja juoman.
”Musiikkiin liittyvä tunnetila siirtyy ruokakokemukseen. Melun taas on havaittu vaimentavan makuaistimusta”.

Musiikilla lienee jopa huikeasti suurempi merkitys kuin on osattu aavistaakaan.

”Sveitsissä musiikin on todettu ei-tieteellisessä kokeessa vaikuttavan jopa juustojen kypsymiseen, ja meiltäkin on juuri vertaisarvioinnissa tutkimus, jonka tulokset viittaavat samaan”, Hopia paljastaa.
Kyse ei ole kuitenkaan juuston mikrobien kuulemisesta vaan ääniaaltojen vaikutuksesta fysikaalisina otuksina. Turun yliopistossa on käynnissä tutkimus, jossa työskennellään ääniaaltojen parissa.

”Tutkimme, kuinka ääniaallot vaikuttavat fermentoiviin eli käymisen aiheuttaviin mikrobeihin”, Hopia kertoo.

Molekyyligastronomian uudehko tärkeä tutkimuskohde on Hopian mukaan myös ruoan vaikutus hyvinvointiin.

Entäpä millaisia kemian tutkimusaiheita molekyyligastronomiassa ratkotaan?

Hopia ottaa esimerkiksi ruoan värit, joiden tiedetään vaikuttavan vahvasti ruokailukokemukseen. Molekyyleissä on kromoforeiksi kutsuttuja ryhmiä, jotka yhdessä valon kanssa toimiessaan saavat aikaan värit.

”Molekyylien ja valon vuorovaikutus on se perusta, jolta lähdemme tutkimaan värien kokonaisuutta, kuinka värit vaikuttavat toisiinsa ja kuinka vierekkäiset värit vaikuttavat siihen kuinka näemme ja koemme ne ruoassa”.

Turun yliopistossa on pian valmistumassa mielenkiintoinen väitöskirja värin merkityksestä ruokailukokemukseen.

Anu Hopia on ahkera luennoitsija ja kirjoittaja. Kuvassa hän kertoo ruoanvalmistuksen ihmeellisistä ilmiöistä innostuneelle kuulijakunnalle Tiedekeskus Heurekassa. Kuva: Sisko Loikkanen

Kalenteriin mahtuu kansainvälistä yhteistyötä ja ruokaklubin kokoontumisia

Vuosien mittaan Hopia on professorityönsä ohessa luennoinut ahkerasti ruoan kemiasta ja molekyyligastronomiasta myös suurelle yleisölle. Yhteistyöstä kokkien kanssa on putkahtanut kirjoja, ja kursseja ja tapahtumia on järjestetty.

Espanjassa sijaitseva Basque Culinary Centre ja norjalainen kemiasta väitellyt tohtori Erik Fooladi ovat olleet Hopian monivuotisia yhteistyökumppaneita. Erik Fooladin kanssa hän julkaisi kirjan Hyppysellinen tiedettä.

Hopian käynnistämä luonnontieteellis-gastronominen ruokaklubi keittiömestari Tatu Lehtovaaran kanssa on perinne, jolla on kymmenvuotinen historia takana ja toivottavasti useita vuosia edessä.

”Pohdimme klubilla ruoan ja ruoanvalmistuksen ilmiöitä kokeita tehden. Asetelma ei ole se, että toinen osapuoli opettaa ja toinen oppii, vaan vuoropuhelu on vastavuoroista. Olen oppinut keittiömestareilta tosi paljon käytännön kokemuksen tuomaa tietoa ja havaintoja”.

Klubi kokoontuu kerran kuussa useimmiten Helsingin Roihuvuoressa. Tutkimuksen kohteet vaihtelevat mielenkiinnon mukaan aina riisipuuron valmistuksesta pihvinpaistoon. Klubin aluksi Hopia pitää perehdyttävän johdatuksen aiheeseen, samalla kokki kokkailee keittiössä testattavat maistiaiset. Aistinvaraisten arviointien jälkeen seuraa tulosten käsittely, vertailu ja keskustelu. Viimeisin ruokaklubi järjestettiin koronaepidemian vuoksi virtuaalisesti. Klubi jatkuu syksyllä.

Kesäkeittiön kemiaa tapahtumassa oli Anun kanssa mukana luonnontieteellis-gastronomisen ruokaklubin keittiömestari, tietokirjailija ja ruokatuotannon opettaja Tatu Lehtovaara. Kuva: Juho Leikas

Jutun toimitus Sisko Loikkanen

Kemistit rakentavat pikkuruisia nanokoneita liittämällä molekyylejä toisiinsa heikoilla sidoksilla

mennessä seravo | touko 11, 2020 | Haastattelut, Henkilöt, uutiset

Haastateltavana professori Kari Rissanen Jyväskylän yliopistosta

Heikkojen sidosten avittamana molekyyleistä syntyy isohkoja, jopa nanometrien mittaisia pikkukoneita. Niissä voi olla koneiden tapaan liikkuvia osia, ja muotoon ja toimintaan on saatettu etsiä piirteitä arkipäivän tutuista laitteista kuten autoista. Nanokemian kehitystä ovat kiihdyttäneet Nobelillakin palkitut oivallukset ja tutkimuslöydöt.

Professori Kari Rissasen tutkimusryhmässä toteutettu nanokapseli.

Kemistit pystyvät nykyisin kokoamaan molekyyleistä mitä ihmeellisimpiä nanokoneita, jotka saattavat muistuttaa muodoltaan tai toiminnaltaan jopa autoa, hissiä tai asemien välillä seilaavaa sukkulaa. Nanokoneita tutkiva kemian haara on supramolekyylikemia.

”Supramolekyylikemia on avartanut perinteistä orgaanisen kemian tutkimusta. Käyttämällä hyväksi erilaisia heikkoja vuorovaikutuksia molekyylien välillä saamme ne tekemään monenlaisia toimintoja”, professori Kari Rissanen Jyväskylän yliopistosta kertoo.

Supramolekyylikemia on melko uudehko ala, jonka pioneerit Jean-Marie Lehn, Donald Cram ja Charles Pedersen palkittiin kemian Nobelilla vuonna 1987. Heistä ranskalainen Lehn otti käyttöön supramolekyylikemia-termin.

Alalle myönnettiin jo toinenkin kemian Nobel vuonna 2016, kun Jean-Pierre Sauvage, J. Fraser Stoddart ja Bernard Feringa palkittiin molekyylikoneiden kehittämisestä.

Perinteisesti kemistit ovat hyödyntäneet orgaanisessa kemiassa vahvoja eli kovalenttisia sidoksia, mutta supramolekyylikemisti käyttää hyväkseen myös vetysidoksia ja muita molekyylien välisiä heikkoja vuorovaikutuksia. Näiden heikkojen sidosten avulla molekyylejä voidaan koota suuremmiksi rakenteiksi, joissa molekyylit toimivat kollektiivina yhdessä.

”Voimme tehdä nanokokoisia molekyylirakenteita, joissa on satoja tai jopa tuhansia atomeja”, Rissanen kertoo.

”Rakenne voi olla kooltaan vaikkapa 5 x 5 x 5 nanometriä. Vertailun vuoksi aspiriinimolekyyli on huikeasti pienempi, kooltaan vain 0,15 x 0,5 x 0,6 nanometriä eli vain noin 1/25000 nanomolekyylistä”.

Kari Rissanen on käynnistänyt supramolekyylikemian tutkimuksen Suomessa, Jyväskylän yliopistossa.

Supramolekyylikemiassa on tietotaitoa karttunut jo niin paljon, että kemistit pystyvät hyvin toteuttamaan haluamiaan rakenteita.

”Kun käytämme hyväksi molekyylien itsejärjestäytymistä, voimme valmistaa suuria ja monimutkaisia rakenteita todella helposti vain sekoittamalla sopivia yhdisteitä keskenään ja luonto hoitaa loput”.
Joskus pelkkä sekoittaminen ei riitä, vaan kemisti joutuu puurtamaan pidempään ja tekemään jopa kymmenen reaktiovaihetta saadakseen aikaan monimutkaisen rakenteen. Hyvästä suunnittelusta huolimatta tulos saattaa kuitenkin yllättää kokeneenkin kemistin.
”Tämä johtuu siitä, että heikkoja vuorovaikutuksia on lähes mahdotonta hallita täydellisesti. Ne tekevät vain sen, mikä niille on luontaista ja helpointa, ja yleensä tuloksena syntyy termodynaamisesti pysyvin rakenne”.
Haastavinta kemistille on suunnitella ja tehdä rakenne, joka suorittaa haluttua tehtävää. Molekyylit voivat toimia vaikkapa on-off -kytkiminä tai avautua ja sulkeutua ulkoisen käskyn kuten valosäteilyn ohjaamana.
Kiinnostava tutkimuskohde Kari Rissasen mielestä ovat molekyylimuistit, joissa molekyyliin tai hyvin pieneen molekyylijoukkoon voidaan säilöä tietoa siten, että molekyylissä on arvoja 0 ja 1 vastaavat tilat. Sopivia rakenteita osataan jo valmistaa mutta niiden toiminnassa on yhä puutteita.
”Muistimolekyylien pysyvyys ja lukeminen ovat ongelmallisia. Vaikka käytettävä energiamäärä on hyvin pieni, yhden molekyylin lukeminen vaatii niin paljon energiaa että muistimolekyyli tuhoutuu luettaessa, eli käy kuten Mission Impossible –elokuvassa”.

Yksittäisen elävän syöpäsolun eli niin sanotun HeLa-solun sisältämä pyrofosfaatti on värjäytynyt oranssiksi pyrofosfaattisensorin vaikutuksesta. (Kuva Varpu Marjomäki ja Kari Rissanen)

Vuonna 2014 professori Kari Rissasen tutkimusryhmässä Jyväskylän yliopistossa kehitettiin maailman herkin pyrofosfaattianionin tunnistusreseptori.
Reseptori on molekyyli, joka kykenee tarkasti tunnistamaan tietyn ionin tai molekyylin. Tunnistamiseen se käyttää tarkkaa kolmiulotteista rakennettaan ja heikkoja vuorovaikutuksia. Jos kohde on ioni, reseptori kiinnittyy vain siihen mutta ei muihin läsnäoleviin ioneihin. Reseptorin toivotaan myös raportoivan tunnistuksesta eli ilmaisevan että tunnistus on tapahtunut.
”Pyrofosfaattianionin tunnistusreseptori tunnistaa syöpäsoluissa pyrofosfaatin, jonka pitoisuus on koholla. Reseptori pystyy toimimaan niin pieninä pitoisuuksina, että sitä voidaan käyttää elävissä soluissa pyrofosfaatin kuvantamiseen”, Rissanen selventää.
Professori Rissasen ryhmässä tutkitaan reseptoreja sekä kationeille, anioneille että ionipareille. Ryhmässä kehitetään myös ligandeja itsejärjestyviin molekyylirakenteisiin.
”Tavoitteemme on ligandimolekyyli, joka vuorovaikuttaa toisen molekyylin, atomin tai metallikationin kanssa niin, että niistä kollektiivina muodostuu haluttu rakenne”.
Vuonna 2017 ryhmä onnistui valmistamaan suuren nanokapselin, jonka halkaisija on 4,5 nanometriä.
”Se koostuu kuudesta samanlaisesta ligandista, jotka liittyvät toisiinsa kahdentoista metalli-ionin välityksellä. Tuloksena on heksameerinen eli kuusikomponenttinen kapseli”.

Ligandi, jota käytettiin nanokapselin valmistamiseen.

Rissasen ryhmässä tutkitaan myös kultananohiukkasten rakennetta yhteistyöprojektissa italialaisen Padovan yliopiston kanssa.
”Kultananohiukkasetkin saattaisivat kelvata lääkeaineen kuljettimeksi tai solun sisäisiksi kuvantamisaineiksi pyrofosfaatin tavoin”.
Nanomolekyylien rakenteita tutkitaan röntgensäteiden avulla, röntgensädediffraktiomenetelmällä.
”Se on edelleen tehokkain ja paras menetelmä, kun tutkitaan supra- ja nanomolekyylien rakenteita atomien tarkkuudella. Menetelmä on pysynyt samana jo 25 vuotta, mutta tänä aikana tietokoneet ja mittalaitteet ovat kehittyneet valtavasti. Kun kaksikymmentä vuotta sitten pienehkön supramolekyylin tutkiminen vei viikon tai jopa kuukausia, niin nykylaitteilla saamme tuloksen alle kahdessa päivässä”.
”Röntgensädetutkimus on kuin salapoliisityötä. Alussa emme ole varmoja, saammeko rakenteen selville, mutta nykyisin useimmiten onnistumme ja voimme lopputuloksena piirtää siitä näyttäviä kuvia”
Alla on esimerkkejä näistä näyttävistä kuvista.

Yksinkertaisen molekyylikoneen, katenaanin kiderakenne, joka kehitettiin Kari Rissasen ja edesmenneen saksalaisen professorin Fritz Vögtlen tutkimusyhteistyön tuloksena vuonna 1993.

Nanokokoinen molekyylihäkki syntyi molekyylien itsejärjestymistä käyttäen Kari Rissasen tutkimusryhmässä vuonna 2015.

Aiheesta muualla: Nobelisti Jean-Marie Lehnin haastattelu https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/20/nobel-tarinoita-5-jean-marie-lehn-biologia-molekyylimaailman-kehittynein-ilmaus

Jutun toimitus Sisko Loikkanen, kuvat ja video Kari Rissanen

Tutkijat katselevat ilmakehän molekyylitapahtumia kuin suurennuslasilla mutta lisää tutkimusta ja mittausdataa kaivataan yhä

mennessä seravo | helmi 9, 2020 | ajankohtaista, Haastattelut, Henkilöt, uutiset

Haastateltavana ovat professori Markku Kulmala ja professori Marja-Liisa Riekkola Helsingin yliopistosta

Ilmakehän kemia on tällä hetkellä melkoista tarkkuustiedettä. Vaikka ilman sisältämien molekyylien tekemisistä tiedetäänkin paljon, yhä lisää dataa ja pitkiä mittaussarjoja kaivataan, jotta ilmastonmuutosta ja ihmisen vaikutusta voidaan arvioida tarkemmin. Helsingin yliopiston Hyytiälän SMEAR II –mittausasemalla on tehty pitkään monitieteistä tutkimusta, jossa on selvitetty ilman fysikaalis-kemiallisia ilmiöitä, biogeenisiä yhdisteitä ja pienhiukkasia.

Professori Markku Kulmalalla on erinomaisen hyvä näppituntuma ilmakehän kemiaan. Hän johtaa Helsingin yliopiston Ilmakehätieteiden keskusta INARia. Kuva Sisko Loikkanen

Juupajoen Hyytiälä lienee ilmaston vaikutusten osalta yksi eniten tutkittuja paikkoja maailmassa.

Juupajoella sijaitseva Hyytiälä on tarjonnut oivallisen ympäristön monitieteiselle tutkijajoukolle, joka on ratkonut metsien, maaperän ja kasvillisuuden vaikutusta ilmastoon. Hyytiälä lienee tässä suhteessa yksi eniten tutkittuja paikkoja maailmassa. Professori Markku Kulmala pystyy suoralta kädeltä kertomaan, kuinka molekyyleistä kehittyy siellä aerosolihiukkasia ja pilvipisaroiden tiivistymisytimiä.

”Hyytiälässä tähän ketjuun osallistuu rikkihappoa, ammoniakkia ja dimetyyliamiinia. Ensin niistä syntyy molekyyliryppäitä, ja kun mukaan tulee hapettuneita hiilivetyjä, ne kasvattavat hiukkaskoon niin suureksi että pystyvät toimimaan pilvipisaroiden tiivistymisytimenä”.

Kulmalan mukaan ilmastonmuutoksen kokonaisvaltaiseen hahmottamiseen kaivataan lisää dataa ja mittauksia globaalisti ja myös erilaisissa ympäristöissä kuten kaupungeissa. Lisäksi tarvitaan pitkiä tutkimus- ja mittaussarjoja satelliiteista, maanpinnalta käsin ja laboratorio-olosuhteissa.

Professori Markku Kulmala kertoo Hyytiälän tilanteesta ja tutkimuksen haasteista.

Ilman molekyylit tutkitaan kemian analytiikan menetelmin

Analyyttisen kemian professori Marja-Liisa Riekkola Helsingin yliopistosta tutkii ryhmineen orgaanisten ja biogeenisten haihtuvien yhdisteiden analysointia ilmanäytteistä. Kuva Linda Tammisto/Helsingin yliopisto

Professori Marja-Liisa Riekkola on yhteistyössä kahden sveitsiläisen yrityksen kanssa ja käyttää miniatyrisoituja, injektioneulaa muistuttavia SPME Arrow- ja ITEX- näytteenottimia, joiden sisältämään materiaaliin ilman yhdisteet adsorboituvat.

Adsorboiva materiaali voi olla hyvinkin selektiivinen niin että sen pintaan kiinnittyvät vain tietynlaiset yhdisteet. Yhdisteet analysoidaan kaasukromatografi-massaspektrometrillä.

Tutkimusryhmä käyttää myös näytteenottimilla varustettua kopteria, jota on lennätetty Hyytiälän ilmatilassa.

Professori Marja-Liisa Riekkola kertoo ilmanäytteiden sisältämien orgaanisten molekyylien analysoinnista.

Ilmanäyte voidaan hakea myös näytteenottimilla varustetulla kopterilla. Kuva Marja-Liisa Riekkola/Helsingin yliopisto

Jutun toimitus Sisko Loikkanen

« Vanhemmat merkinnät