Suomalainen liimateollisuuden syntyhistoria liittyy vaneriteollisuuteen 1800-luvun lopulla. Kotitarveliimat ja puusepänteollisuuden käyttämät liimat keiteltiin pitkään kotioloissa.
Tärkkelysliimat olivat vielä 1960-luvulle tultaessa tavanomaisia askarteluliimoja, eivätkä vaneriteollisuuden käyttämät kasvipohjaiset tärkkelysliimat soveltuneet kuin kuivassa ilmanalassa käytettäväksi. Vaneriteollisuus käytti näiden lisäksi myös verialbumiinia, joka tunnettiin hyvin Pietarin alueen suurissa vaneritehtaissa. Venäläinen vaneriteollisuus sijoittui usein suurten teurastamoiden läheisyyteen.
Vanerin liimaustekniikka jaetaan kylmä- ja kuumaliimaukseen. Kylmäliimauksessa vanerin puristus ja liimaus tapahtuu ympäristön määräämässä lämpötilassa. Kylmäliimatut vanerilevyt vaativat noin vuorokauden vetäytymisajan paineen alaisena. Tämä menetelmä oli erityisesti venäläisten vaneritehtaiden käyttämä. Menetelmän mukana kehittyi vähitellen myös kuumentamista vaativia liima-aineita.
1920-luvulla kestävien liima-aineiden saatavuus muodostui todelliseksi ongelmaksi lentokoneteollisuuden yhteydessä. Lentokoneet valmistettiin 1940-luvulle saakka pääosin puusta ja tekstiileistä. Kaseiini eli maitopohjaiset liimat sopivat jotenkin lentokoneenrakennukseen, mutta Saksassa ja Yhdysvalloissa kehitettiin jo synteettisiä liimoja. Suomessa seurattiin kuitenkin tiiviisti keinoainepohjaisten liimojen kehitystä jo 1930-luvun alussa.
Oy Nokia Ab:n tytäryhtiö tuo markkinoille ureaformaldehydihartsiin perustuvat liima-aineet
Suurin yksittäinen kemianteollisuuden haara Suomessa oli itsenäisyyden ajan alkupuolella kumiteollisuus, jos puunjalostusteollisuutta ei lasketa mukaan. Oy Nokia Ab valmisti mm. polkupyörän ja autonrenkaita. Yhtiön tuotanto laajeni 1930-luvulla käsittämään myös muita teknillisiä kumitavaroita. Tampereella sijainneen Nokian tytäryhtiön Oy Suomen hihnatehtaat, myöhemmin Tammer Oy:n erityistuotteeksi tulivat ensimmäisenä maassa synteettiset kaurit, eli ureaformaldehydihartsiin perustuvat liima-aineet. Muita liima-aineiden valmistajia Suomessa olivat Oy Havi Ab, luuliima, Suomen Liima-ainetehdas, Oy Emulsio Ab ja Yhtyneet paperitehtaat Oy.
Muovi- ja keinoaineita valmisti lisäksi Sarvis Oy Tampereella. Vuonna 1933 Oy Hartsiteollisuus Ab käynnisti Tammisaaressa muovinpuristamon, jossa käsiteltiin bakeliittia. Tätä voitiin käyttää myös liima-aineena.
Vaikka kemianteollisuuden tuotanto kasvoi sotavuosina ja teknokemiallisen teollisuuden yritysten lukumäärä nelinkertaistui, ei tuotanto riittänyt takaamaan maan strategisen teollisuuden tarpeita. Suomi oli keinoaineiden suhteen täysin tuonnin varassa.
Lentokonevaneriliiman oikea käyttötapa keksittiin Suomessa vahingossa
Toiminimi Wilhelm Schauman valmisti Suomessa lentokonevaneria jo 1920-luvulla myös vientiin. Edward Wegelius kykeni kehittämään tuotetta edelleen seuraavan vuosikymmenen kuluessa. Lentokonevanerin liimauksessa käytetty Theodor Goldschmidtin kehittämä Tego-filmi oli Saksassa jätetty pois käytöstä, koska liimalla ei siellä saatu aikaan kestävää vaneria. Tego-filmin oikea käyttötapa keksittiin Suomessa vahingossa. Lentokonevanerin liimaus suoritettiin ohjeen mukaan täysin kuivilla viiluilla, mutta vaneriviilut olivat Wegeliuksen kokeissa kerran kostuneet vahingossa. Liimaus onnistui hyvin, mikä saatettiin ilmoittaa hämmästyneille saksalaisille.
Wegelius jatkoi Suomessa vaneritutkimuksiaan ja kehitti 1930-luvun lopulla koivuviilupuun, eli kolupuun joka kestää uskomattomia rasituksia. Koupuusta valmistettiin sodan aikana mm. lentokoneenpotkureita.
Kesällä 1939 käytiin kirjeenvaihtoa myös englantilaisen Aero Research Ltd:n kanssa synteettisen Aerolite-liiman ostamisesta Suomeen. Puutekniikan Kannatusyhdistys oli saanut liimasta näytteen, jolla voitiin suorittaa jonkinlaisia kokeita. Yhteys katkesi kuitenkin kokonaan sotavuosien aikana.
Yhteistyö Saksan kanssa sotavuosien aikana ei ollut avointa. Lentokoneteollisuus toimi ulkopoliittisena aseena, josta syystä koneen osien ja tietotaidon liikkumista rajoitettiin. Myös liimat olivat tarkoin varjeltuja salaisuuksia. Esimerkiksi melamiinihartsiliimaa Pressal Ka 29 saatiin Suomeen vain pieni näyte, joka ei riittänyt edes teknisen tutkimuksen tekemiseen.
Leijona kylmäliimaa – Liima jolla on perinteet -esittelylehtisiä. Kuva – Turun museokeskus
Kaksikomponenttiliimat jäivät suomalaiselle teollisuudelle mysteeriksi
Kaseiinin ja albumiinin saanti vaikeutui jo vuonna 1941. USA:ssa aloitettiin aivan 1930-luvun lopussa puurakenteisten lentokoneiden rakentaminen keinohartseja käyttämällä. Tiedot tutkimuksista saatiin Suomeen Ruotsin kautta. Aluksi käytettiin kaurit-tyyppisiä liimoja, pian mukaan tulivat nykyisinkin laajalti tunnetut kaksikomponenttiliimat.
Tammer Oy kykeni jo vuonna 1943 valmistamaan suuria määriä kaurit-liimoja, mutta kaksikomponenttiliimat jäivät suomalaiselle teollisuudelle mysteeriksi. Uusien menetelmien olemassaolosta saatiin tietoja tutkimalla alasammuttuja Neuvostoliiton käyttämiä Yhdysvalloissa valmistettuja lentokoneita.
Valtion Lentokonetehdas ei kyennyt käyttämään kunnolla edes kaurit-menetelmää, koska teollisuudesta ei löytynyt riittävän suurta autoklaavia. Ainoastaan VL Myrsky-hävittäjän kuljettajan istuin kyettiin valmistamaan muottiin puristamalla. Menetelmää kyettiin käyttämään laajemmin vasta sodan päättyessä VMT Pyörremyrsky- ja Tuuli-koneiden rakentamisessa.
Suomen Kumitehdas Osakeyhtiön Savion tuotantolaitoksen suojatekstiiliosaston tuotteita esittelemässä Yrjö Länsimäki (vas.) sekä Liima-, sively ja suojatekstiiliosaston johtaja diplomi-insinööri Runar Svensson (oik.) Kerminen, Väinö Johannes, valokuvaaja 1964 Keravan museo
Armi Töyrylä operoimassa liimatuubintäyttökonetta Oy Nokia Ab:n Savion tuotantolaitoksen Liima- ja sivelyosastolla marraskuussa 1970. valokuvaaja_ Kerminen, Väinö Johannes
Kirjoittaja: Panu Nykänen