Pihkaa miljoona kiloa
Pihkassa kemiaan vai pihkasta kemiaa?
Kemianteollisuuden suurvalloissa oli 1800-luvun alkupuolella kehitetty useita pihkan ja tervan kokoamiseen ja jalostukseen soveltuvia menetelmiä. Pelkästään pihkan keruu ja sen jalostaminen tärpätiksi oli monissa maissa huomattava teollisuuden haara. Pihkaa kerättiin tärpätin valmistuksen raaka-aineeksi Ranskassa, Saksan metsäseuduilla Schwartzwaldissa ja Thüringenissä, Sveitsissä, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa. Tärpätin ja hartsin maailmantuotannosta jopa 90 % tapahtui Amerikan yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa koko hiiltoteollisuus kehittyi todelliseksi suurteollisuudeksi 1800-luvun lopulla, jolloin pääasialliset tuotteet olivat sysi, metanoli ja asetoni.
Etelävaltiossa kasvavien Pinus palustris ja Pinus heterophylla -mäntyjen pihkan keruu oli muodostunut todelliseksi suurteollisuudeksi. Manner-Euroopassa ammattia harjoitettiin lähinnä Ranskassa, jossa Gironden departementin alueella kasvavat Pinus maritima, Pinus sylvestris ja Pinus halepensis tuottivat riittävästi pihkaa mahdollistaakseen kannattavan pihkankeruun. Pihkan tavallinen jatkokäsittely avotulella aiheutti suunnatonta materiaalihukkaa, joten Ranskassa yritettiin siirtyä höyrytislauksen käyttöön. Itävallan metsäseuduilla kerättiin Pinus nigricans -männyn pihkaa, josta valmistettiin tärpättiä ja tästä edelleen kolofonia. Vielä 1920-luvulla ainoastaan pihkasta vesihöyrytislauksella valmistettu tärpättiä pidettiin ”oikeana tärpättinä”. Tämän lisäksi tunnettiin puusta vesihöyrytislauksella saatu puutärpätti sekä kuivatislaustärpätti. Parhaan hiiltotärpätin hinta oli tuolloin vain puolet pihkatärpätin hinnasta.
Tervateollisuus vilkastuu uudelleen
Saksassa pihkakysymys jouduttiin nostamaan esille ensimmäisen maailmansodan katkaistessa raaka-aineiden tuonnin. Eräänlaisena yllätyksenä havaittiin, että oikein käsiteltyyn pohjoisessa kasvavaan Pinus silvestris -mäntylajiin kohdistettu pihkankeruu saatiin taloudellisesti kannattavaksi. Ensimmäiset tieteelliset tutkimukset asiasta saatiin Saksassa ja Itävallassa Mayrin ja Tschirschin julkaisemina vuonna 1916.
Tärkein kemistien tutkimusten raaka-aineenlähde oli 1900-luvun alussa kotimainen havupuun pihka ja puun hiiltoprosesseissa saatavat tuotteet. Vielä 1890-luvulla kukoistanut tervateollisuus vilkastui nyt uudelleen. Tervasta valmistettiin sotavuosina jonkin verran voiteluöljyjä. TKK:n kemian laboratoriossa kokeiltiin tärpättiä myös moottoripolttoaineena ja lamppuöljynä.
Ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneen Suomen vapaussodan aikana Teknillisen korkeakoulun kemistit joutuivat tekemisiin konkreettisten ja nopeasti ongelmiksi muodostuneiden maan huoltokysymysten kanssa. Venäjän jouduttua sotaan Saksaa vastaan ja Itämeren laivaliikenteen katkettua, Suomesta loppuivat kesään 1918 mennessä nestemäiset poltto- ja voiteluaineet. Maassa yritettiin herättää nopeasti korviketeollisuutta esimerkiksi karbidin, alkoholin ja tervatuotteiden valmistamiseksi.
Pihka-asiamiehet matkaavat maakuntiin
Vastuu kemianteollisuudesta saatavista tuotteista lankesi huhtikuussa Aleksanteri Lampénin johdolla perustetun kauppa- ja teollisuuskomision hartsi- ja kuivatislausosastolle, jonka johtoon asetettiin Gustaf Komppa. Pihkatuotteiden markkina-arvo keskusvaltojen teollisuuden raaka-aineena oli huomattava. Suomessa vallitsevan elintarvikepulan vuoksi pihkan keruu keksittiin aloittaa lähinnä vaihdettavaksi tanskalaisiksi elintarvikkeiksi.
Senaatti perusti kauppa- ja teollisuuskomisionin alaisen yhdyshenkilön viran. Tämän tarkoituksena oli organisoida pihkan keruu ja kauppa. Tehtävään komennettiin 20. toukokuuta yliopiston metsäteknologian opettaja A. Benj. Helander, jonka työpaikaksi perustettiin kauppa- ja teollisuuskomisionin alaisuudessa toiminut pihka- ja tervakonttori.
Hallitus oli siinä uskossa, ettei kukaan ollut aiemmin Suomessa kerännyt organisoidusti pihkaa, eikä tiedetty miten asia pitäisi käytännössä järjestää. Helander sai joukon suullisia ohjeita, joiden perustella hän aloitti massiivisen tuotanto-organisaation rakentamisen lähes omalla vastuullaan. Pihka- ja tervakonttori esimerkiksi palkkasi välittömästi 13 pihka-asiamiestä levittämään hanketta maakuntiin. Vasta loppukesästä 1918 Helanderin hermostuttua asiantilaan, kun pihkaa alkoi kertyä suunnattomia määriä, hän ilmoitti kauppa- ja teollisuuskomisonille, että pihkan tuotanto oli nyt käynnistynyt eikä hän enää kyennyt vastaamaan seurauksista. Syksyllä luotiin varsinainen vastaanotto- ja varastointijärjestelmä.
Pihkakaupasta monopoli
Elokuun alussa kauppa- ja teollisuuskomissioni julisti tästä syystä pihkakaupan monopolin luonteiseksi 5. elokuuta 1918, ja Suomen elintarpeiden tuontikunnan pihkaosastolle annettiin yksinoikeus raaka-aineen hankintaan.
Organisaatioon mukaan valjastettiin maanviljelys- ja talousseurat sekä puutavarayhtiöt. Pihkan keruu ja kuljetus järjestettiin rautateiden kautta. Suomessa toimiva Saksan metsätaloudellisten asiain edustaja professori Carl Metzger järjesti Helanderille ja Artturi Siparille opintomatkan Saksaan tutustumaan pihkan teolliseen käsittelyyn 2.–17. elokuuta.
Matkalaiset pääsivät tutustumaan Brest Litowskin lähellä Tscharnaja Wiesissä ja Augustowissa sijaitseviin koemetsiin. Kieniz sai Spettstösserin menetelmää käyttäen yhdestä ainoasta männystä jopa kolme kiloa pihkaa vuodessa puuta vahingoittamatta. Tulokset vaikuttivat lupaavilta ja Suomeen palannut Helander valmistautui aloittamaan oppimansa tuotantoteknologian siirron suomalaisiin talousmetsiin. Esimerkiksi saksalaisten tutkijoiden kehittämät työkalut oli tarkoitus kopioida sellaisenaan suomalaisille talonpojille välitettäviksi.
Puhtaasta mäntypihkasta maksettiin markka kilolta. Ahkera kerääjä kokosi 15–30 kiloa päivässä, kerääjät pääsivät jopa varsin hyviin päiväpalkkoihin. Vastaavanlainen pihkan keruu oli järjestetty myös Ruotsissa, jossa pihkaryntäys oli johtanut jopa metsän haaskaukseen.
Puolen miljoonan kilon pihkavuori Helsinkiin
Pihkan tuotanto käynnistyi tarkoitetussa laajuudessa vasta talvella, kun työkalut ja organisaatio oli saatu hiottua toimintakuntoon. Joulukuun alussa pihkaa oli kerätty 491 000 kg. Joulukuun lopulla saalis oli jo 585 030 kg. Suurin osa oli tuotettu Oulun läänissä, 244 876 kg, ja Vaasan läänissä 151 671 kg. Loppusaldo maaliskuussa 1919 oli 820 000 kg pihkaa.
Pihkaa myytiin kotimaisille hartsitehtaille 378 109 kg. Tästä valtaosa oli ostettu J. J. Karvosen, Gustaf Kompan ja Artturi Siparin omistamalle Muurolan hartsitehtaalle, joka perustettiin varta vasten marraskuussa 1918. Pihkan tarve katkesi kuitenkin kuin leikaten maailmansodan päättyessä. Saksa ei ollut enää halukas ostamaan yhtään pihkaa.
Valtavaa Helsinkiin kerättyä pihkavuorta yritettiin käyttää kahteen tarkoitukseen. Sitä yritettiin myydä huonoin tuloksin selluloosatehtaille, ja Gustaf Kompan pihkan uuttamismenetelmää käyttävät hartsitehtaat yrittivät jalostaa siitä hartsia. Maassa ei kuitenkaan ollut bentsolia, eikä kokeilunomaisesti käytetty tärpätti toiminut kunnolla hartsinvalmistusprosessissa. Sitten ongelmaksi muodostui amerikkalainen hartsi, jonka markkinahinta Suomessa oli liki kymmenen kertaa halvempi kuin kotimaisen. Noin puolen miljoonan kilon pihkavuori jäi seisomaan ja valtio maksoi syksyllä 1919 Suomen Elintarpeiden tuontikunta r.l:lle 1 153 485, 32 markkaa tappioiden peittämiseksi. Pihkaprojekti oli päättynyt.
Suomen Teknillisen korkeakoulun Kemistikillan illanvietoissa laulettiin 1920-luvulla:
Pienet pojat raaputtavat
Pihkaa kuusen kuoresta
Myntist’ myyvät kahdesta
Professori pihkan muuttaa
Tärpätillä tarkkaan uuttaa
Fralalaa…
Kirjoittaja: Panu Nykänen