Tulta tikuista
Kemian teollisuudessa on tuotannon haaroja, joita pidetään sellaisina itsestäänselvyyksinä, että vain niiden puuttuminen osoittaa tuotteiden todellisen aseman yhteiskunnassamme. Yksi tällainen on tulitikkuteollisuus.
Aina 1800-luvulle saakka tulineuvoina toimivat tulukset, jotka mainitaan esimerkiksi suomalaisessa romaanikirjallisuudessa tavanomaisena työkaluna. Aina 1900-luvulle saakka pääosassa suomalaisista maataloista elettiin kuitenkin tilanteessa, jossa mähkässä palavaa hiillosta ei koskaan päästetty sammumaan. Tulta ei siis paljon sytytelty. Ranskalainen Jean Chancel keksi vuonna 1805 kastettavat tulitikut, jotka jäivät Pohjolassa kuitenkin aika vieraaksi välineeksi. Syy on selvä, Chancelin tikku sytytettiin kastamalla sytytettävä jo sinänsä myrkyllinen tikku rikkihappoon. Vuonna 1826 britti John Walker keksi raapaistavan tulitikun, joka sai nimensä Sir William Congraven mukaan.
Vasta ruotsalaisen Gustaf Erik Paschin varmuustulitikku 1844 valloitti todella maailman. Ensimmäinen varmuustulitikkutehdas aloitti toimintansa Jönköpingissä 1847. Varmuustulitikut sytytetään raapaisemalla myrkytöntä tikkua punaisella fosforilla ja lasimurskalla päällystettyä raapaisupintaa tulitikkuaskin reunassa.
Varmuustulitikkujen valmistus muodostui teollisuuden suurvalloissa tuottoisaksi suurteollisuudeksi, ja tikkujen tuotantoa ryhdyttiin verottamaan ankarasti. Tulitikkuteollisuudesta, jota verrattiin tupakkateollisuuteen, tehtiin monessa maassa valtion monopoli. Myös tulitikkuteollisuuden palovaarallisuus ja valmistusprosessien myrkyllisyys vaikutti valtion valvonnan tiivistymiseen.
Venäjällä tulitikkujen verotus aloitettiin vuonna 1848, mutta tästä seurasi huomattavan kotiteollisuuden syntyminen. Kotikemistit ryhtyivät valmistamaan tulitikkuja, samalla syntyivät valtaisat pimeät markkinat.
Vuosisadan lopussa Suomessa oli 14 tulitikkutehdasta
Myös Suomessa tulitikkuteollisuus syntyi jo 1800-luvun alkupuolella. Ensimmäiset suomalaiset tulitikkutehtaat syntyivät kotilaboratorioiden varaan ja tuotanto laivattiin usein Pietarin markkinoille.
Tuottoisa tulitikkuteollisuus pysyi pitkään vanhanaikaisena ja työntekijöille vaarallisena toimintana. Valkean fosforin käyttäminen tulitikuissa kiellettiin Suomessa vuonna 1874, useissa muissa maissa paljon myöhemmin.
Vuosisadan lopulle tultaessa Suomessa oli parhaimmillaan 14 tulitikkutehdasta. Vaikka teollisuus oli nauttinut varsin pitkälle Suomen autonomisesta asemasta johtuvasta verovapaudesta, tulitikut laskettiin ylellisyystuotteeksi tupakkavälineiden tapaan ja tikuille yritettiin määrätä valmistevero 1890-luvulla. Verotusta ei kuitenkaan saatu hyväksytyksi valtion hallinnossa. Samaan aikaan ruotsalainen tulitikkuteollisuus valtasi markkinoita omilla tuotteillaan ja suomalaisten tikkujen vienti Venäjälle lakkasi käytännössä maiden välille asetetun tullirajan vuoksi.
Ruotsi vie, Suomi taipuu
1900-luvun alussa ruotsalainen tulitikkuteollisuus rakensi Swedish Match -yhtiön Ivar Kreugerin johdolla. Kreugerin kartelli pyrki estämään kilpailevien yritysten toiminnan eri puolilla maailmaa. Kartelli osti vähitellen myös saatavilla olevat suomalaiset tulitikkutehtaat ja romutti sitä mukaan niiden laitteistot. Kerrotaan, että Kreuger sai myös Suomen hallituksen hyväksymään valmisteveron tulitikuille.
Itsenäisyyden aikana suomalainen tulitikkuteollisuus nousi kuitenkin kotimarkkinoilla muutamien vuosikymmenten aikana merkittäväksi toimijaksi, ja tulitikkurasioiden kansien keräilystä tuli postimerkkien keräilyn rinnalla merkittävimpiä harrastuksen kohteita. Viimeinen suomalainen tulitikkutehdas Vaajakoskella lopetti toimintansa vuonna 1995.
Suomessa myytävät tulitikut tehdään nykyisin Ruotsissa valmistettuja Sampo-tikkuja lukuun ottamatta halpatyövoimaa käyttäen maissa, joissa tuotanto perustuu edelleen vanhanaikaisiin koneisiin ja myrkyllisiin menetelmiin.
Kirjoittaja: Panu Nykänen
Lisää tietoa suomalaisista tulitikkutehtaista, niiden koneiden tuhoamisesta ja varastoiden polttamisesta voit lukea wipedian artikkelista.